Peruspalvelujohtaja Riitta Liuksa 10.6.2011:

Sosiaali- ja terveysministeriö on pyytänyt yleisesti julkaistulla pyynnöllä  lausuntoa valmisteilla olevasta lakiluonnoksesta, joka koskee iäkkään henkilön sosiaali- ja terveyspalvelujen saannin turvaamista

Turun kaupungin sosiaali- ja terveystoimi lausuu seuraavaa:

Sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädännössä keskeisenä lainsäädäntöperiaatteena on ollut tarveperiaate. Tämä periaate suuntaa kuntien päätöksentekoa myös resurssien suuntaamisessa. Erityisesti asiakkaita koskevassa päätöksenteossa yksilöllinen tarve on yleinen palvelujen saannin perusta. Lakiehdotuksessa on kuitenkin lähtökohtaisesti määritelty ikä oikeuksien perustaksi ja osittain ristiriitaisesti. Lain soveltamisen kannalta tämä saattaa tuoda ongelmia.

Lakiluonnoksessa lain soveltamisala on osittain epämääräinen. Soveltamisalaa koskevassa 2 §:ssä todetaan kunnassa asuvasta iäkkäästä henkilöstä, joka 3 §;ssä määritellään 75 vuotta täyttäneeksi henkilöksi. Toisaalta luvun 2 osalta (”Hyvinvoinnin, terveyden ja toimintakyvyn edistäminen”) kohderyhmäksi todetaan vanhuseläkettä saavat. Edelleen luvun 3 osalta (”Iäkkään henkilön palvelutarpeeseen vastaaminen”) soveltamisalaksi todetaan myös nuoremmat henkilöt, jos se heidän toimintakykynsä heikkeneminen huomioiden on tarkoituksenmukaista. Lain eri pykälät koskevat siis eri ikäryhmiä, mikä saattaa aiheuttaa sekaannusta.

Toisaalta oikeus palveluihin syntyy lain 14 §:n mukaan siinä laajuudessa kun palvelutarpeen arviointi on osoittanut. Kysymys on kuitenkin yksilöllisestä tarveharkinnasta, jossa asiakkaan iällä on varsin vähäinen merkitys. Täsmällisen ikärajan käyttö ohjaa ajattelua siihen, että yksinomaan iällä olisi merkitystä ja kaikilla 75 vuotta täyttäneillä olisi oikeus tiettyihin palveluihin.

Lakiluonnoksen toisessa luvussa painotetaan vanhuseläkettä saavien henkilöiden hyvinvoinnin, terveyden ja toimintakyvyn edistämistä. Kunnan tulee laatia valtuustokausittain valtuuston hyväksymä hyvinvoinnin, terveyden ja toimintakyvyn edistämistä ja palvelutarpeen kehitystä ja palvelujen järjestämistä koskeva kokonaissuunnitelma. Kunnat ovat tähän asti laatineet valtakunnallisten laatusuositusten mukaisesti Ikääntymispoliittisia suunnitelmia tai vastaavia, joiden painotus on ollut vahvasti korjaavissa toimenpiteissä. Suunnittelun laajentaminen kattamaan myös hyvinvoinnin, terveyden ja toimintakyvyn edistämisen on tervetullut linjaus.

Luonnoksen pykälissä 9  ja 10 §:ssä avataan ikääntyneiden neuvontapalveluiden ja hyvinvointia edistävien kotikäyntien sisältöä. Molemmat ovat uusia palvelumuotoja, joita kunnissa on käynnistetty viimevuosina ilman laissa määrättyä velvoitetta. Ennaltaehkäisevien palvelujen määritteleminen velvoittaviksi toiminnoiksi lain tasolla on positiivinen asia.

Neuvontapalveluiden osalta sanamuotona on käytetty ”on järjestettävä”, joka tarkoittanee subjektiivista oikeutta kun taas kotikäyntien osalta sanamuotona on käytetty ”voi järjestää”, joka tarkoittanee yleistä järjestämisvelvollisuutta.  Näin kirjoitettuna lainsäätäjä on asettanut selvän etusijajärjestyksen palveluille.

Pykälässä 12 on määritelty vastuuhenkilön tehtävät varsin tarkalla tasolla. 13 §:ssä todetaan lyhyesti palvelu- ja hoitosuunnitelmista. Tehtävät ovat kuitenkin luonteeltaan sellaisia, että ne sisältyvät automaattisesti hoito- ja palvelusuunnitelman toteutumisen seurannassa ja ajan tasalla pitämisessä ja vastaavat pitkälti nykykäytäntöä.

14 §:ssä säädetään päätöksenteosta ja ajasta, jonka kuluessa sosiaalipalvelujen myöntämiseksi olisi tehtävä päätös. Säännös koskisi kaikkia sosiaalipalveluja. Sen sijaan terveydenhuoltoon säännöstä ei sovellettaisi, sillä terveydenhuollossa kyse on yleensä tosiasiallisesta hoitotoiminnasta, jossa ei tehdä hallintopäätöksiä. Säädös vastaa nykykäytäntöä, mutta mielenkiintoiseksi asian tekee se, että samassa laissa säädetään asioista, joista toisesta pitää tehdä muutoksenhakukelpoinen päätös ja toisesta ei. Erityisesti tämä asia koskee laitoshoidon järjestämistä. Tämä sama ongelma on tullut vastaan vuoden alussa voimaan tulleen kotikuntalain uudistuksen yhteydessä.

15 §:ssä todetaan hoivan järjestämisen eri muodot, luettelosta puuttuu kuitenkin kokonaan omaishoito, joka on merkittävä osa palvelujärjestelmää. Lainsäätäjän tarkoitus lienee jättää ne palvelumuodot pois luettelosta, joista on säädetty erikseen. Toisaalta esim. perhehoidosta on erikseen säädetty. Lakiluonnoksessa ei myöskään huomioida sosiaali- ja terveysministeriön ns. Ikähoivatyöryhmän linjauksia tavoitteesta yksiportaiseen palvelujärjestelmään siirtymisestä.

Lakiluonnoksessa ei huomioida lainkaan kotihoitoa, vaan puhutaan erikseen kotipalvelusta tai kotisairaanhoidosta. Suuri osa kunnista järjestää nämä palvelut kuitenkin nykyisin molemmat toiminnot kattavana kotihoitona. Käsitteenä kotihoito on vakiintunut viimeistään vuonna 2005 aloitetun kotihoidon kokeilulain säätämisellä ja sen voimassaolon edelleen jatkamisella vuoden 2014 loppuun. Kotihoidon asiakasmaksut käytännössä perustuvat myös yhteiseen päätökseen palvelujen myöntämisestä ja yhteiseen hoito- ja palvelusuunnitelmaan.

Lakiluonnoksen 23 §:ssä esitetään työntekijöille erityistä ilmoitusvelvollisuutta silloin kun iäkkäiden henkilöiden parissa työskentelevä työntekijä havaitsee toimintayksikön toiminnassa epäkohtia tai ilmeisiä epäkohdan uhkia. Luonnoksessa ei tarkemmin määritellä ketä ilmoitusvelvollisuus koskee ja mikä on luokiteltava epäkohdaksi, epäkohdan uhaksi tai ilmeisen vakavaksi epäkohdan uhaksi.

Hoitohenkilökunnan saatavuus on erityisesti vanhuspalveluissa heikentynyt. Esitetty ilmoitusvelvollisuus ei ole omiaan parantamaan työyhteisöjen hyvinvointia eikä myöskään takaa palvelun laadukasta toteutumista. Sen sijaan §:ssä 3 mainitun hoito- ja palvelusuunnitelman tavoitteellisuudella ja hoito- ja palvelusuunnitelman toteutumisen seurannalla sekä § 7 sisältämän kokonaissuunnitelman toteutumisen seurannalla voidaan vaikuttaa palvelujärjestelmän laatuun.

Luonnoksen 5 §:ssä todetaan, että Iäkkäälle henkilölle järjestetään neuvontapalveluja ja hyvinvointia, terveyttä ja toimintakykyä edistäviä kotikäyntejä sekä hänen tarpeensa mukaisina sosiaalipalveluina kotipalvelua, asumispalvelua ja laitoshuoltoa ensisijaisesti tämän lain nojalla. Lisäksi iäkkäälle henkilölle tulee järjestää edellä mainittuihin sosiaalipalveluihin liittyviä terveyden- ja sairaanhoidon palveluja siten kuin tässä laissa säädetään. Laki on siis erityislaki, jota ristiriitatilanteessa tulee soveltaa ensisijaisesti palveluja järjestettäessä. Uusi terveydenhuoltolaki tuli voimaan toukokuun alusta, ja se koskee myös vanhusten terveyspalveluja.  Sosiaali- ja terveysministeriö asetti 2.9.2010 työryhmän valmistelemaan sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämistä, kehittämistä ja valvontaa koskevan lainsäädännön peruslinjauksia. Työryhmä jätti loppuraporttinsa 27.4.2011. Jo voimaan tulleen lainsäädännön ja suunnitteilla olevan laajan lainsäädäntöuudistuksen suhdetta nyt esitettävään erikseen säädettävään ikälakiin tulee arvioida kriittisesti.

Apulaiskaupunginjohtaja Maija Kyttä 15.6.2011:

Ikäihmisten palvelujen turvaaminen on tärkeää erityisesti väestön ikärakenteen muuttuessa nykyisellä tavalla. Lakiluonnoksessa on otettu huomioon keskeiset ikääntymisen myötä lisääntyvät palvelutarpeet ja niihin vastaaminen.

Ikäihmisten palvelujen kehittäminen on osa koko kunnan hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen suunnitelmaa eikä vain ikään tai tiettyihin sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämiseen sidottu kokonaisuus. Sosiaalihuollon, perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon palvelut tulee nähdä yhtenäisenä, asiakkaan palvelutarpeesta lähtevänä kokonaisuutena asiakasprosessin näkökulmasta.

Lainsäädännön tulisi ohjata sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämistä nykyaikaisena, joustavana kokonaisuutena niin, että palvelujen väliset rajat olisivat matalat sekä palvelujen järjestämisessä että asiakasprosesseissa. Kuntien palvelujärjestelmät on eräiltä osin jo nyt toteutettu palvelemaan tulevia tarpeita ja palvelujen järjestämistä niiden mukaisesti eikä lakiluonnoksen tavoin nykyrakenteista lähtevänä.

Sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisestä ikäihmisille tulisi edellä mainituista syistä säätää osana sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädännön kokonaisuudistusta eikä esitetyin tavoin erillislakina.

Palvelujen turvaamista säätämällä niistä ns. subjektiivisina oikeuksina ei tulisi lisätä. Menettelytapa ei välttämättä huomioi asiakkaiden yksilöllisiä palvelutarpeita ja niiden edellyttämää palveluvalikoiman monipuolisuutta. Subjektiivisten oikeuksien toteuttaminen mitä todennäköisimmin lisäisi palvelujen kysyntää ja asiakkaiden kokonaismäärää. Se, samoin kuin esitetyt määräaikoihin sidotut palvelutakuut ja henkilökunnan kelpoisuusedellytykset, lisäisivät merkittävästi kunnille aiheutuvia kustannuksia.

Esityksen toteutumisen aiheuttamia kustannusvaikutuksia kuntien talouteen ei lakiluonnoksessa ole arvioitu eikä huomioitu. Kunnille esitettävät uudet tehtävät vaativat myös kuntien taloudellisten edellytysten varmistamista. Yhdessä muiden viimeaikaisten lainuudistusten kanssa tässä esityksessä asetettavat taloudelliset lisärasitukset saattavat vaarantaa kunnalliseen itsehallintoon kuuluvaa oikeutta kuntien itsenäiseen taloudelliseen päätöksentekoon.

EhdotusKaupunginhallitus päättää antaa sosiaali- ja terveysministeriölle edellä olevan lausunnon lakiluonnokseen iäkkään henkilön sosiaali- ja terveyspalvelujen saannin turvaamisesta.

PäätösEhdotus hyväksyttiin.

Ennen päätöksentekoa äänestettiin asian palauttamisesta.  Palautusehdotus hylättiin äänin 7-6.

Suoritetussa nimenhuutoäänestyksessä käsittelyn jatkamisen puolesta äänestivät von Frenckell-Ramberg, Keskinen, Manni, Leppä, Laaksonen, Sarlund ja Arve.

Hovirinnan tekemän palautusehdotuksen puolesta äänesti lisäksi häntä kannattanut Elo.

Päätös asiassa tehtiin äänin 7-6.

Suoritetussa nimenhuutoäänestyksessä päätökseksi tulleen esittelijän ehdotuksen puolesta äänestivät von Frenckell-Ramberg, Keskinen, Manni, Leppä, Laaksonen, Sarlund ja Arve.

Elon Eklundin kannattamana tekemän muutosehdotuksen puolesta äänestivät Eklund, Lundahn, Elo, Hovirinta, Artesola ja Hihnala.

Elon tekemä muutosehdotus oli, että esittelijän tekstistä poistetaan kappaleet:

Sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisestä ikäihmisille tulisi edellä mainituista syistä säätää osana sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädännön kokonaisuudistusta eikä esitetyin tavoin erillislakina.

Palvelujen turvaamista säätämällä niistä ns. subjektiivisina oikeuksina ei tulisi lisätä. Menettelytapa ei välttämättä huomioi asiakkaiden yksilöllisiä palvelutarpeita ja niiden edellyttämää palveluvalikoiman monipuolisuutta. Subjektiivisten oikeuksien toteuttaminen mitä todennäköisimmin lisäisi palvelujen kysyntää ja asiakkaiden kokonaismäärää. Se, samoin kuin esitetyt määräaikoihin sidotut palvelutakuut ja henkilökunnan kelpoisuusedellytykset, lisäisivät merkittävästi kunnille aiheutuvia kustannuksia.